perjantai 27. joulukuuta 2013

Parantumiseni + random pics from iPhone☆

Nyt olisi taas sairastelupostauksen aika. Yritin, ihan oikeasti yritin saada tehtyä tästä postauksesta videon, mutta eihän siitä tullut mitään. Ensin tosiaan oli se sähkökatkos, jonka takia oli niin pimeää ettei kuvaaminen olisi onnistunut. Sitten kun olisi taas tullut tilaisuus vlogailulla, laiskotti/väsytti/jumitti niin paljon etten sitten saanut aikaiseksi. Tänään taas yritin, mutta totesin etten pysty puhumaan pokkana kameran edessä tästä asiasta. Varsinkaan nyt kun taas on ollut huonompi aika menossa. Nyt kuitenkin ajattelin kertoa teille ihan juurta jaksaen miten paranemisprosessini on lähtenyt käyntiin ja miten se on edistynyt. Jottei postaus menisi ihan tylsäksi jauruamiseksi, tässä välissä on aina joitain täysin randomeja kuvia kännykkäni syövereistä! En itse perusta niistä dramaattisista weheartitistä varastetuista kuvista, joten nämä kuvat eivät siis liity postauksen aiheeseen millään muotoa. Mutta aloitetaan!
Tämän päivän meikki! Kokeilin uusia piilareita, jotka ovat aika jäätävän kokoiset :D Näytän ihme molluskilta tuossa oikeanpuoleisessa kuvassa XD

Kaikki alkoi siis loka-marraskuussa. Postailinkin silloin tänne blogiin kuvia niistä tavoitepalkintolistoista ja kannustustauluista ja vaikka mistä muusta vastaavasta. Olin kovin parantumismyönteinen ja innoissani että tästä se nyt lähtee ja uskoin itsekin että olen aloittanut paranemisen. Ja paskat, huijasin itseäni koko ajan. Ruokaa lensi roskiin ja syömisiä skippailtiin, ateriasuunnitelmaa ei noudatettu ja mättöpäiviä pidettiin. Liikunta ja hullujumppa jäi pois, mutta kalorimääriä kiristin entisestään. Paino jatkoi putoamistaan. Joskus marraskuussa meillä sitten oli sellainen iso tapaaminen sairaalalla taas, jossa oli lääkärit ja sairaanhoitajat ja ravintoterapeutit ja vanhempani ja vaikka ketä muita. Sama saarna taas: Jos jatkat niin osastolle, ja osasto olisi paras vaihtoehto jo nyt. Kuinka tilanne on jo niin vakava ja avohoito näyttää riittämättömältä. Kaikki tuo vain kannusti ja oli palkkiota minulle, että olen onnistunut jossain, olen onnistunut olemaan sairas!

Varmaan olisin jo haudassa ellen olisi saanut suurta oivallusta. Tai se mikään oivallus ollut, aloin tosiaan vaan uudelleen miettimään asioiden tärkeysjärjestystä. Huomasin ettei meillä kotona enää tapeltu syömisistä. Ole sitten syömättä. Tuntu aivan järkyttävältä huomata, että vanhempani menivät välinpitämättömiksi. Tai ei he varmaan välinpitämättömiä olleet, mutteivät vain jaksaneet vääntää kanssani. He alkoivat kokemaan minut vain valtavana riesana ja olivat vihaisia minulle kun teen kaikesta niin hankalaa.

Lisää omaa naamaa uusilla piilareilla!

Aloinpa sitten miettimään, haluanko pistää välit paskaksi vanhempieni kanssa lopullisesti. Okei, kyllä heidän olisi pitänyt ottaa huomioon että anoreksia on sairaus, ei tietoinen elämäntapavalinta. Jokseenkin parantuminen ja parantumismyönteisyys on jo omasta halusta kiinni. Ja vaikka kuinka yrittäisi ja haluaisi parantua se ei onnistu sormia napsauttamalla kaikilta. Kuitenkin, liikutuin myös kovasti siitä, kuinka paljon sain tukea ja kannustusta koulu- ja nettikavereiltani, ja kuinka sukulaisetkin olivat aidosti minusta huolissaan. Minä kun olin ajatellut että se, olenko elossa vai en, on aivan yksi hailee suurinpiirtein kaikille. Olin ajatellut, että olemassaoloni merkkaa jotakin vain papalleni. Huomasin tosiaan että minusta välitetään, ja päätin, etten voi kiusata ystäviäni ja läheisiäni tällä syömisvehtailulla. Tuli ratkaiseva käänne: Tartuin haarukkaan ja veitseen ja aloin syömään.
Yksi päivä oli ihan nättiäkin! Missä on lumi ja talvi, näen ulkona vain loskaa ja kuraa ; _ ;

Alku sujui hyvin. Söin säännöllisesti ja ruoka oli hyvää. Sitten tuli se pelottava vaihe: Aloin herkuttelemaan. Aloin herkuttelemaan päivittäin. Aloin syömään paljon. Yritin perustella sitä itselleni vaikka ja millä, ja pelotti kun suklaata alkoi menemään joka päivä! Tuli se helvetin sisätautilääkärikäynti ja lääkäri paukautti että painoa on tullut liikaa ja liian lyhyessä ajassa. Yritä nyt vähän hillitä syömisiäsi. Ravintoterapeutti lohdutti minua, ja sanoi, ettei tuo neljän kilon lihominen puolessatosita viikossa mitenkään voi olla mahdollista, ja yritin uskoa siihen kaikin voimin. Itketti ja suretti, mutta päätin etten anna sen lannistaa. Jatkoin normaalia syömistä.

Kävin serkkuni ja ystäväni kanssa uudessa Nepalilaisessa ravintolassa Kuopiossa. Herkkua oli ja annoin peräti tippiäkin ekan kerran elämässäni :'D

Helpotuksen huokaus pääsi eräänä päivänä kun olin ollut viettämässä yötä papan luona. Hipsin aamulla vaa'alle. Olin henkisesti varautunut että se näyttäisi +6 kiloa lähtötilanteesta. Vaaka näyttikin vain +3 kiloa! Olin kuitenkin syönyt herkkuja joka päivä, sen oikean ruuan lisäksikin! Olin helpottunut ja tunsin, että voin ihan oikeasti syödä läskistymättä. Osasin myös jollain tasolla iloita siitä että olin saanut painoa tulemaan, siihenhän tässä pyrittiinkin. 
Ei-niin-esteettinen ruoka-annos! Tofu"kinkkua", perunaa ja salaattia!

Hyvin meni ja pitkään. Koin ja koen vieläkin nämä sairaalakäynnit vähän turhiksi, ei niistä ole mitään hyötyä. Ahdistun vain kun pitää mennä vaa'alle ja henkinen tuki mitä sieltä saa on minimaalista. Oikeastaan ahdistaa vain enemmän kun joutuu puskemaan vähäisetkin rahat joutavaan "hoitoon" josta ei ole mitään hyötyä. Punnitukset hoidetaan siis sokkona, mutta sairaanhoitajan säälivästä katseesta minulle tulee aina mieleen, että se mielessään ajattelee kuinka läskinaama olen kun olen taas lihonut... Sairaalakäyntejä on viikoittain, seuraava on nyt ensi maanantaina.
Meidän kissi <3

Joulu tuli, oli ja meni. Söin hyvin, herkullista oli! Paras muisto syömiseen liittyen on ehkä niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kouluruokailusta: Koulussa oli jouluateria, ja osasin syödä _oikein_. En mättänyt enkä nirsoillut, vaan söin sen verran kuin halusin ja jaksoin. Ruuan jälkeen en edes miettinyt kaloreita/paljonko lihoin tms, mietin vain että ei perkele onpas hyvää! Kotona jouluna tuli syötyä liikaa, kauhea ähky oli illalla, mutta kerrankos sitä joulu on. Konvehtia, joulutorttua ja piparia meni, ja mieli oli iloinen ja hyvä! Aloin myös taas liikkumaan. Kävin eilen kuuden kilometrin juoksulenkillä, ja olo oli mahtava. Liikunnan ilokin on siis tullut takaisin, lenkkeilin lenkkeilyn ilosta, en siksi että saisin poltettua mahd. paljon kaloreita pois.

Sain koulussa joululahjaksi kaveriltani piparin ^w^

Vaan nyt on iskenyt ahdistus. Nään peilissä valtavan ihrakasan. Tisseistä minulla ei ole tietoakaan, kylkiluut paistaa mutta valtava vatsamakkara ja viiden kilon turvotus. Omistan siis aivan jätäävän siiderimahan ja se ei ole kaunista. Oikeastaan pahimmat pelkoni paranemisen suhteen oli se, että kaikki rasva kertyy vatsaan tai että paino räjähtää käsiin. Ja molemmat pelkoni toteutuivat. Painon "alkuräjähdys" nyt onneksi tasoittui, ja tämän kaljamahankin olisi parasta hävitä! Itseinhoindeksi hipoo taivaita ja olen ollut harvinaisen ahdistunut ja hermostunut: Läskiä on ja sitä ei saa hävittää. Syömistä pitää vaan jatkaa. Vaa'alla en ole käynyt, enkä tosiaankaan halua. Kunpa olo tästä taas paranisi, en jaksa tällaista...

Angstinen postaus päättyy tähän. Minulta varmaan jäi aika paljon sanottavaa välistä, tämä on ollut yhtä vuoristorataa koko paraneminen, mutta noususuhdanteessa ollaan. Vaikka tosiaan nyt onkin paska fiilis, epäonnistujan olo, niin syömistä en aio lopettaa. Ei se laihuus kuitenkaan ole sen veroista, että voisin pilata vähäisetkin ihmissuhteeni ja unelmani. Anorektikkona ei matkustella, ei opiskella eikä käydä töissä... 

24 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Tosi kivat piilarit ja meikki! (*u*)
    Tykkään kans paljon tosta auringonlasku kuvasta! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ^w^ Noi piilarit on kyl aika valtaisat, mut tosi kivat kyl! :)

      Poista
  3. Hurrjasti paranemisia sinne, musta on tosi kivaa et joku pitää blogia anoreksiasta. Niin suuri osa sitä sairastavista häpeää ja piilottelee asiaa, suuri rispect siis sinne :3 jään mielenkiinnolla seurailemaan jatkoa. c:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia <3 No häpeän mäki vähäsen, mutta oon ajatellut että jos oon avoin asiasta saatan auttaa joitakuita muita ja ehkä helpottaa omaakin oloa :)

      Poista
  4. Kirjotat tosi ihanasti vakavasta asiasta. Toivotan sulle parempaa jatkoa ja tsemppiä tulevaan♥ Tosin liityin lukijaksi, niin varmastikin kommailen vielä jatkossakin :)

    ♥: http://youcanbepartofmyworld.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voiii ihanaa ^w^ <3 Aina mukavaa saada lukijoita <3 Kiitoksia paljon!

      Poista
  5. voi kaunotar! Musta on ihanaa et jotkut kirjottaa tästäkin asiasta näin suoraan, tosi tsemppaavaa itellekkin joka paranen sekalaisesta anoreksiasta ja masennuksesta. Paljon voimia ♥
    http://teinijate.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävä kuulla että sulla on sama vaiva :((( Jaksamista ja paranemista sulleki, kyllä se siitä vielä <3 ; w ;

      Poista
  6. Hurjasti tsemppiä paranemiseen <3

    VastaaPoista
  7. Okei hieman kiehahati, kun kirjoitit tuosta lääkäristä, joka sanoi että paino ois noussut liikaa liian nopeasti. Siis voi helvetti kuinka ammattitaidotonta, eihän paranevalle anorektikolle tollasta voi sanoa! Voin uskoa, että siitä on jäänyt tosi paha fiilis, mutta onneksi läheisesi tuntuvat tsemppaavan sinua nyt. Toivottavasti et joudu kohtaamaan tuollaista ammattitaidottomuutta uudestaan, ja lääkäritkin tsemppaavat sua jatkossa. :C

    Mutta joo, sitten kun on syönyt oman kulutuksen mukaan terveellisissä määrin, niin liikuntakin tuntuu taas mukavammalta. Eikä tuota pömppistä kannata stressata, lyön vaikka vetoa, että edelleen sairaus aiheuttaa tuollaiset näkemiset peilissä. Toivottavasti pystyt jatkossa nauttimaan syömisestä ja liikunnastakin terveellä tavalla. Oot oikeesti yks söpöimmistä ja kivoimman oloisista bloggaajista, joita seuraan. :3 Paljon voimia! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, musta toi lääkäri ei kans ollu ihan asiallinen... Joku vähänkin herkempi ois varmasti sortunut taas laihduttamaan, on tollasen kommentin kuuleminen varsinkin LÄÄKÄRILTÄ aivan kamalaa. Samalle lekurille tosin on aika jo tammikuussa... :P

      Voi olla että vähän anoreksia suurentelee mun kokoa, mutta toi pömppis oikeesti on :DD Ja tosiaan liikkuminen tuntuu ihanalta, kun se pakkopullamaisuus on siitä hävinnyt <3

      Kiitos paljon aivan ihanasta kommentista, tällaisia on ihana lukea <3 Kiitos!

      Poista
    2. komppaan kuulostaa tosi ammattitaidottomalta lääkäriltä sillä mitä minulle itselleni kerrottiin silloin kun aloin kunnolla syömään että ekat 5 kg saattaa tulla erittäin helposti koska keho on kuivunut (mm. sisäelimet) ja ei toisaankaan näe päällepäin (mua luultiin samanpainoseks vaikka kiloja tuli sit lopulta 10 lisää :DD ) Hei hirveesti tsemppiä ja parempaa vuotta 2014 :)

      Poista
  8. Kaljamaha turvotuksista, että luulen että niin on varmaan melkein koko Suomen kansalla se turvotus nyt näin joulun jälkimaininkipäivinä (mulla ainakin). Ihan normaalia. Kohta syöminenkin taas varmaan normalisoituu kun alkaa arki. Painon lisääminen ei myöskään tapahdu silleen, että vaan johonkin paikkaan tulis yhtäkkiä kauhea paise ja minnekkään muualle ei tulis lisää matskua. Se on vaan turvotusta, joka johtuu hiilareista ja kaasuista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, turvotusta ja nesteitä suurin osa taisi olla, nimim. puolet pömppiksestä on hävinnyt :D Otan vaan stressiä niin helposti ; A ; Mut on sitä oikeeta massaakin karttunut, joka vaan kaiken turvotuksen kera korostui.

      Poista
  9. Ihana tuo kisuli!! Ja turhaan ressata tuollasia asioita! Aina on niin helppo sanoa, muttta siltiki :) Hali sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitoksia <3 ^w^ Pate kiittää myös :D

      Poista
  10. Nostan bonnettiani Sinulle, että uskallat kertoa noin avoimesti sairaudestasi. Väitänpä, että avoimuus helpottaa myös paranemisprosessiasi kun pystyt tunnustamaan tosiasiat itsellesi. *voimahali sinulle!*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ^w^ Joo helpottaa tämä, saa avautua ja toivon että joku muu samasta kärsivä saisi rohkeutta parantumiseen myös :) Kiitos paljon tuesta ja voimahalista <3

      Poista
  11. Kaikkea hyvää sulle ja toivotaan että tilantees alkaa menemään parempaan päin ihan kunnolla! Sairaalakäynnit ja hkl:n sanomiset kuulostaa kauheilta, mutta koita kestää :( Samoin vanhempiesi suhtautuminen - itse olen kokenut saman. Laihduin 10 kg ennen kuin he huomasivat asiaa, ja suuttuivat sitten minulle. Itse on vaikea käsittää, miten vanhempi voi suuttua lapselleen tämän pahasta olosta ja sairaudesta. Onneksi sulla on tukea kavereilta ja lukijoiltasi myös! Olet kaunis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äää sinäkin D: Joo tosiaan, on väärin vanhemmilta suuttua, kun sairaus ei tosiaan ole mikään tietoinen valinta. Ymmärrän kyllä kuitenkin, onhan se ihan kamalaa katsoa sivusta kun oma lapsi kärsii ja itse ei pysty asialle tekemään mitään :( Miten voit nykyään? Toivottavasti paremmin!

      Ja kiitos ihanasta kommentista, olen niin liikuttunut ; u ;

      Poista